17/30 Minä maskini takana

Tapasin kerran ulkomailla eräässä seminaarissa mukavanoloisen tanskalaisen nuoren miehen. Hän oli esimerkki sellaisesta ihmisestä, jonka kohdatessa ajattelee heti, että ”siinäpä vasta hyvä tyyppi”.
​
Istuimme seminaarissa vierekkäin ja yhdessä kohtaa meille annettiin tehtäväksi valmentaa toisiamme. Valmennettavan piti valita yksi sellainen asia, johon kaipaisi elämässään muutosta.

Vieruskaverini kertoi, että hän on väsynyt pitämään päällään maskia. Hän tarkensi, että hänellä on tapana laittaa kasvoilleen eräänlainen maski silloin, kun hän on työpaikallaan ravintolassa, jossa hän toimi tarjoilijana. Tämän maskin kanssa hän koki aina olevansa erittäin rento, hyväntuulinen ja huumorintajuinen asiakaspalvelija. Siksi hän on sekä pidetty työkaveri, että suosittu tarjoilija asiakkaiden keskuudessa.

Mutta hänen omien sanojensa mukaan tämä hyväntuulinen ja rento puoli hänestä on kuitenkin feikkiversio, sillä työn ulkopuolella kotioloissaan hän koki olevansa suurilta osin alakuloinen, ahdistunut ja masentunut. Hän sanoikin kokevansa pitävänsä työpaikallaan ja muissa sosiaalisissa tilanteissa maskia peittääkseen oman todellisen minänsä, joka tuli esiin aina hänen ollessa yksin.

Kysyin häneltä kysymyksen, joka minulle vaikutti täysin itsestään selvältä: ”Mistä tiedät, ettei ”tarjoilija-sinä” ole todellinen sinä ja ”koti-sinä” maski?”

Tämä kysymys pysäytti hänet pitkäksi aikaa. Vihdoin hän vastasi, ettei ollut koskaan ajatellut asiaa siltä kantilta.

Kumpi sitten oikeasti näistä kahdesta maskista on se oikea versio?

Noh, kumpikin….tai ei kumpikaan.

Vastaus riippuu sitä, miten määrittelemme, mikä tai kuka ”minä” on.

Yhdellä tasolla voimme ajatella, että hyväntuulinen ”tarjoilija-minä” on vain sitä, mitä ystävämme on, kun hän ei juurikaan ajattele itseään, omaa elämätilannettaan tai ylipäätään mitään epäolennaista. Toisin sanoen, hän antaa itselleen vapauden olla ja toimia ajattelematta ja spontaanisti. Sisäisesti tämä tuntuu hänellä rentoutena ja olemisen keveytenä. Vastaavasti kotioloissa hänellä on tapana uppoutua omiin ajatuksiinsa ja siten yliajatella itsensä ahdistukseen ja alakuloon.

Tältä näkökannalta katsottuna molemmat versiot ovat yhtä paljon ”minä”, sillä kyseessä on vain kaksi eri mielentilaa, joissa hän vuorotellen on.

Toisella tasolla voimme nähdä, että kaikki ne eri maskit, joita me ihmiset eri aikoina pidämme päällämme ovat vain rooleja, joita se-mitä-me-todella-olemme esittää niiden kautta. Tämä pohjautuu määritelmälle siitä, että se-mitä-me-todella-olemme syvimmissämme ja pohjimmiltamme on jotain muuta kuin mielentilamme, ajatuksemme, käytöksemme, tunteemme, nimemme, historiamme, persoonamme tai mikä tahansa muu asia, jota voimme havaita ja luokitella. Toisin sanoen, me olemme se, joka havaitsee ja kokee eri mielentilat ja ajatukset. Tästä näkökulmasta sekä ”koti-minä” että ”tarjoilija-minä” ovat yhtälailla keinotekoisia maskeja ja rooleja, joita se-mitä-me-todella-olemme näyttelee eri aikoina.

Loppujen lopuksi sillä ei ole väliä, kumman näkökulman valitsemme, sillä ne molemmat syvästi oivallettuna johtavat väistämättä siihen, ettemme ota itseämme ihan niin vakavasti.

Mikä kai on ihan hyvä asia pitkässä juoksussa...

(Tämä teksti on osa itse itselleni asettamaa haastetta, jossa tarkoituksenani on kirjoittaa yksi kirjoitus päivässä 30 päivän ajan. Se on kirjoitettu yhdeltä istumalta ja luettu kerran läpi kirjoitusvirheiden korjaamiseksi. Siksi on olemassa hyvä mahdollisuus, että se sisältää niitä edelleen. Tekstin lukeminen on vapaaehtoista.)