2/30 Ajatuksia itsensä tappamisesta

 
Niin kuin varmasti jokainen meistä, myös minä olen elämäni aikana miettinyt hiljaa mielessäni yhtä sun toista asiaa, joita en välttämättä haluaisi muiden tietävän. Yksi teema, jota olen moneen kertaan päässäni pyöritellyt, on itsemurha. Tai tarkemmin sanoen käytännön puoli siitä, eli, miten sen tekisin, jos päättäisin sen tehdä. Olen jopa joskus luonut mentaalista ”plussat ja miinukset” -listaa erilaisista vaihtoehtoisista itsenitappamismuodoista.
 
(Olennainen huomio tässä kohtaa on se, että en ole koskaan tosissani harkinnut itseni tappamista. Lähinnä vain viihdyttänyt itseäni tylsillä hetkillä ajatuksella siitä, mikä olisi paras tapa tehdä se.)
 
Edellissyksynä kävin mielenkiintoisen keskustelun Michael Neillin kanssa, joka saapui puhujaksi järjestämääni Unlimited-seminaariin. Michael on moneen otteeseen avoimesti kertonut, miten hän aikoinaan teini-iässä mietti päivittäin itsensä tappamista. Vuosien ajan hän olikin kliinisen määritelmän mukaisesti ”itsetuhoinen” (eng. suicidal ideation”), joksi määritellään ihminen, joka säännöllisesti miettii oman elämänsä päättämistä.
 
Ruokailessamme seminaaripäivän päätteeksi hotellin ravintolassa, minulle tuli yhtäkkiä mieleen esittää Michaelille kysymys, joka oli jo joskus paljon aiemmin noussut mieleeni katsoessani hänen kertovan tarinaansa jollakin videolla. Tuosta kysymyksestä alkoi mielenkiintoinen ajatustenvaihto, joka meni suurin piirten näin (suomennettuna):
 
”Michael. Muistatko, kun sä silloin joskus mietit itsemurhan tekemistä?”
 
”Joo, kyllä mä muistan.”
 
”Okei, hyvä. Mua vaan kiinnostaisi kuulla, että miten sä olit ajatellut tehdä sen, jos olisit päätynyt sen tekee?”
 
”Hmm, tiedätkö mitä Niko, mä en ikinä itse asiassa päässyt niin pitkälle, että olisin miettinyt miten käytännössä olisin itseni tappanut.”
 
”Aijaa, mielenkiintoista. Mä taas olen moneen kertaan miettinyt, miten tekisin itsemurhan mutta en ole koskaan miettinyt, että haluisin tehdä sen.”
 
Tämän jälkeen keskustelumme lähtikin niille raiteille, millä aloimme pohtia yhdessä, mikä olisi toisaalta nopein ja vaivattomin ja toisaalta hämmentävin tai spektaakkelimaisin tapa tappaa itsensä.
 
On sanomattakin selvää, että muutamalla viinilasilla terästetty, tietynlaista kiellettyä aihetta käsittelevä nopeatahtinen ajatuksenvaihtoemme oli tappaa naurun muodossa meidät kaikki hengiltä. Päädyimme lopulta siihen, että kyllä kaikkein parasta olisi tappaa itsensä jollakin hyvin monimutkaisella tavalla, joka saisi murhatutkijat todenteolla ymmälleen, jotta heiltä vaadittaisiin todellista päättelykykyä homman ratkaisemiseksi (koska, let’s face it, murhatutkijoiksi haluavat vain ne, jotka ovat lukeneet liikaa mysteriromaaneja lapsuudessaan).
 
Kerron tätä tarinaa usein esimerkkinä siitä, miten vaaratonta jopa ns. ”kiellettyjen” asioiden, kuten itsensä tappamisen, ajattelu on niin kauan kuin ymmärrämme, että jonkun asian ajattelemisesta on pitkä matka sen toteuttamiseen ja toisaalta, vain koska ajattelemme jotain asiaa, ei tarkoita sitä, että haluaisimme toteuttaa sen.
 
Uskon, että yksi suurimmista syistä mielenterveysongelmiin on se, että olemme luoneet listan ”kielletyistä ajatuksista” ja huomatessamme jossain kohtaa ajattelevamme näitä asioita, yritämme väkisin työntää ne pois mielestämme. Ja usein tämä on varmin tapa varmistaa, että samat ajatukset putkahtavat ennemmin tai myöhemmin mieleen. Ajatukset kun näyttävät yleensä toimivan niin, että mitä enemmän niille antaa huomiota, sitä useammin ne tulevat kylään.
 
Tähän liittyen joku viisas, jota en juuri nyt muista, joskus totesi:
 
”Ajatukset ovat vähän kuin ärsyttävät sukulaiset. Mitä vähemmän heitä huomioi heidän kylässä ollessaan, sitä nopeammin he lähtevät pois.”
 
(Tämä teksti on osa itse itselleni asettamaa haastetta, jossa tarkoituksenani on kirjoittaa yksi kirjoitus päivässä 30 päivän ajan. Se on kirjoitettu yhdeltä istumalta ja luettu kerran läpi kirjoitusvirheiden korjaamiseksi. Siksi on olemassa hyvä mahdollisuus, että se sisältää niitä edelleen. Tekstin lukeminen on vapaaehtoista.)