3/30 Mihin katosi vatsahaava?

---

Kun olin pieni, muistan, miten aina puhuttiin siitä, kuinka liika työnteko johtaa vatsahaavaan. Tästä todennäköisesti johtuu se, että jo melko pienenä poikana päätin, etten koskaan halua tehdä liian vaativaa tai raskasta työtä. Ajatus haavasta vatsassa kauhistutti sen verran...
 
Yhdistin aina mielessäni vatsahaavan ihmisiin, jotka pitävät päällään pukua ja kantavat kädessään salkkua. Jos kyseiseen kuvaukseen vastaava henkilö sattui tulemaan minua kadulla vastaan, ajattelin aina mielessäni, ”Oi voi, tuolla miehellä on varmasti vatsassa haava…”
 
Jossain vaiheessa ymmärsin, ettei vatsahaava ollutkaan suoranaisesti seurausta liian vaativasta tai raskaasta työstä vaan stressistä. Jos ihmisellä on liikaa stressiä, saa hän vatsahaavan. Kuulosti loogiselta, vaikka en tiennytkään, mitä se stressi on.
 
Kun lapsuusvuosieni 90-luku vaihtui nuoruusvuosieni 2000-lukuun, huomasin ihmetyksekseni, ettei kukaan puhunut enää vatsahaavoista. Itse en ainakaan muista muutamaan vuosikymmeneeni kuulleeni kenenkään sairastaneen vatsahaavaa (jonka ymmärsin myöhemmin sijaitsevani ensi sijaisesti vatsan sisäpuolella, ei ulkopuolella).
 
Eikä nykyään kukaan neuvo liian kovaan tahtiin työskentelevää kaveriin sanomalla ”hei, sun pitää hiljentää tahtia tai muuten saat vielä vatsahaavan!”.
 
Olenkin tullut siihen tulokseen, että stressi lopetti aiheuttamasta vatsahaavoja, sillä hetkellä, kun siitä lopetettiin puhumasta.
 
Mutta vatsahaavan sijaan kaikilla tuntuu olevan nykyään yliärtynyt suoli.
 
Siis, jos jollakin on tapana ravata monta kertaa päivässä ns. isolla istunnolla, on luonnollista kommentoida sitä sanomalla ”sillä on vaan sitä stressiä niin paljon” tai ”sitä se stressi teettää.”
 
Epäilen, että tämän kaiken takana on jonkinnäköinen ovela salaliitto, jossa ihmiselle aiheutetaan erilaisia yleissairauksia yksinkertaisesti alkamalla puhua niistä niin kuin ne olisivat itsestään selviä stressioireita.

Olen meinaan varma, että jossakin on joku hyötymässä rahallisesti tästä länsimäisten kroonisesti stressaantuneiden kakkarallista.
 
Ai niin, jos siis tänä päivänä minua vastaan kadulla pikakävelee pukuun pukeutunut, salkkua kädessään kantava bisnesmies, mietin aina ”oi voi, sillä varmaan kurkkaa jo…”

(Tämä teksti on osa itse itselleni asettamaa haastetta, jossa tarkoituksenani on kirjoittaa yksi kirjoitus päivässä 30 päivän ajan. Se on kirjoitettu yhdeltä istumalta ja luettu kerran läpi kirjoitusvirheiden korjaamiseksi. Siksi on olemassa hyvä mahdollisuus, että se sisältää niitä edelleen. Tekstin lukeminen on vapaaehtoista.)
​