5/30 Elämää ilman pelastusrenkaita

***
Olipa kerran kala, joka eleli tyytyväisenä elämää suuressa valtameressä. Vesi kuitenkin siirtyi aina niin sutjakkaasti pois hänen nenänsä edestä, ettei hän ymmärtänyt elävänsä vedestä. Yhtenä päivänä kalan mieleen tuli pohtia, millä tavalla hän ui. Uimisen ajattelu kuitenkin alkoi hämmentää pientä kalaystäväämme. Miten enemmän hän ajatteli uimista, sitä enemmän häntä alkoi ahdistaa. Yhtäkkiä hän tuli tietoiseksi alla olevasta pimeydestä ja syvyydestä. Hän alkoi pelätä uppoavansa allaan näkyvään pelottavaan pohjattomaan kuiluun.
 
Eräänä päivänä kala törmäsi vanhempaan herraskalaan, joka myi pelastusrenkaita. ”Erinomaista”, ajatteli kala. ”Juuri tuollaisen minä tarvitsenkin.”.
 
Niinpä kala osti itselleen pelastusrenkaan, jottei hänen tarvitsisi pelätä niin paljon putoamista alla näkemäänsä pohjattomaan pimeyteen. Tyytyväisenä kala uiskentelikin ympäriinsä pelastusrengas tiukasti kalavyötärönsä ympärillä pysytellen lähellä meren pintaan.
 
Suuri valtameri oli katsellut kalaystäväämme hämmentynein ja huvittunein silmin. Yhtenä päivänä suuri valtameri tiedustelikin kalaystävältämme, miksi hän pitää pelastusrengasta ympärillään joka päivä ja pysyttelee lähellä valtameren pintaa.
 
”Pelkään kamalasti, että putoan pimeään ja pohjattomaan syvyyteen, jonka näen joka hetki allani. Tämä rengas pitää minut lähellä pintaan ja suojelee minua putoamiselta”, vastasi kala.
 
”Hohoh, älä huoli ystäväni”, vastasi suuri valtameri, ”sillä minä olen tämä meri, jonka sisällä sinä uit. Olen antanut itseni kokonaan sinun käyttöösi, jotta vapaasti tutkia syvyyksiäni ja minä kannattelen sinua aina uidessasi, jottei sinun tarvitse huolehtia siitä itse.
***
 
Monesti me ihmiset elämme elämäämme kuin tarinan kala. Yritämme haalia itsellemme mahdollisimman tukevat ja kestävät pelastusrenkaat, jotta varmistaisimme, ettemme putoaisi siihen pelottavaan pohjattomaan kuiluun, jonka aistimme odottavan meitä, jos päästämme hetkeksikin irti elämän kuvitteellisesta ohjauspyörästä. 
 
Kalaystävämme lailla, me ihmiset emme kuitenkaan ymmärrä, että elämä kannattelee meitä niin kuin valtameri kannattelee kaloja ja kaikkea niitä organismeja, joille se tarjoaa kodin. Aivan kuten kala ei voi irtautua vedestä, me emme voi irtautua elämän ulkopuolelle ohjaamaan omaa kurssiamme.
 
Jos alamme ajatella elämistä, ahdistutamme itseämme, koska meistä alkaa tuntua, että se on jotain mitä me teemme, sen sijaan, että se olisi jotain, joka tapahtuu ympärillemme, sisällämme ja kauttamme.

Ja aistimamme pohjaton kuilu ei ole sen enempää kuin se osa elämää, jota emme vielä ole tutkineet. Miksi siis pelätä jotain, jota emme vielä tunne. 
 
(Tämä teksti on osa itse itselleni asettamaa haastetta, jossa tarkoituksenani on kirjoittaa yksi kirjoitus päivässä 30 päivän ajan. Se on kirjoitettu yhdeltä istumalta ja luettu kerran läpi kirjoitusvirheiden korjaamiseksi. Siksi on olemassa hyvä mahdollisuus, että se sisältää niitä edelleen. Tekstin lukeminen on vapaaehtoista.)