8/30 Näe minut ihmisenä

Käyn kerran viikossa fysioterapiassa Helsingin Töölössä sijaitsevassa Validia-kuntoutuskeskuksessa, jonka tiloissa toimii mm. aivovammapotilaiden akuuttikuntoutuksen toimiyksikkö. Validian tiloissa tuleekin vastaan eri asteisisten aivovammojen kanssa kamppailevia kuntoutujia.
 
Tänään huomioni kiinnittyi erääseen kuntoutujaan, joka harjoittelija itsenäistä ulkovaatteiden pukemista niiden säilytykseen tarkoitetun naulakkorakennelman luona. Hänen seurassaan olivat hänen äitinsä sekä hoitaja. Riisuessani omia päällysvaatteitani heidän vieressään, en voinut välttyä kuulemasta heidän käymäänsä keskustelua. Huomioni kiinnittyi tässä tilanteessa tapaan, jolla sekä kuntoutujan äiti että läsnä ollut hoitaja puhuivat hänestä.
 
Kun kyseinen kuntoutuja sai kengän jalkaansa, totesi hoitoja äidille ”Katso, miten hyvin se jo pukee.” Vähän myöhemmin äiti taas totesi hoitajalle, ”Näitkö, minkä ilmeen se teki?”.  
 
Tässä kohtaa on oleellista todeta, että kyseessä oli noin 30-40 vuotias mieshenkilö. Hänellä näytti olevan vaikeuksia puheentuottamisen kanssa. Lisäksi hänellä oli aivovammakuntoutujille tyypillinen toispuoleinen halvaustila, jossa toinen jalka ja saman puolen käsi toimivat heikosti, jos ollenkaan.
 
Aloin miettiä, että mikäli en olisi ollut suorassa näköyhteydessä kyseiseen kolmikkoon, vaan meidän välissä olisi ollut esimerkiksi jonkinnäköinen sermi, en olisi voinut päätellä hoitajan ja äidin puhetavasta, onko tämä ”se” kenties pieni vauva tai vaikka koira.
 
Olen joskus aikaisemminkin miettinyt sitä, miten tapa, jolla ihmiset puhuvat ja käyttäytyvät lapsen, lemmikkieläimen tai jonkinnäköisestä puhe- tai muun kehityshäiriön omaavan ihmisen läheisyydessä, vastaa hyvin pitkälti toisiaan.
 
Kysymykseen, miksi ihmiset rinnastavat nämä keskenään mielestäni yksinkertainen selitys on, että ajattelemme lemmikin, vauvan ja vammaisen olevan vähempi älyisiä ja siksi eri vertaisia meidän kanssamme. Tästä syystä meille ei tuota vaikeuksia puhua heistä ”se” -pronominia käyttäen. Laitamme kaikki kolme samaan erilliseen luokkaan ikään kuin kaikki kolme olisivat yhdenvertaisia keskenään ja selvästi meistä erillisiä.
 
Mutta tosi asia kuitenkin on, että vaikka aivovamma saattaa hankaloittaa puheentuottamista, juoksee henkilön järki kuitenkin entiseen tapaan ja hän on edelleen sisäisesti ns. ”kotona”. Hän siis yleensä kokee ja ajattelee maailmaa aivan samalla tavalla kuin ennen vammautumista. Sen täytyykin olla hyvin hämmentävää, kun yhtäkkiä ihmiset alkavat puhua sinulle ikään kuin olisit koira tai vauva.
 
Loppuun haluan vielä täsmentää, etten missään nimessä halua syyttää yllä mainitsemani esimerkin äitiä ja hoitajaa mistään, vaan enemmänkin alleviivata, miten alitajuntaista ja usein huomaamatonta kyseinen käyttäytyminen on.

​Pohjimmiltaan se kait kumpuaa jonkinasteisesta kyvyttömyydestä nähdä ihminen ihmisenä ikään, fyysiseen- tai mentaaliseen toimintakykyyn tai mihin tahansa muuttujaan katsomatta. 
 
(Tämä teksti on osa itse itselleni asettamaa haastetta, jossa tarkoituksenani on kirjoittaa yksi kirjoitus päivässä 30 päivän ajan. Se on kirjoitettu yhdeltä istumalta ja luettu kerran läpi kirjoitusvirheiden korjaamiseksi. Siksi on olemassa hyvä mahdollisuus, että se sisältää niitä edelleen. Tekstin lukeminen on vapaaehtoista.)