 Asetin itselleni viime kuun lopulla haasteen, jossa minun piti kirjoittaa yksi teksti päivässä ja julkaista se sekä Facebook-, että kotisivuillani. Yksi suurimmista motivaattoreista tälle haasteelle oli päästä eroon kirjoitusten julkaisuun liittyvästä epävarmuudesta, jonka myötä olen jättänyt vuosien varrella monia tekstejä julkaisematta, koska en ole kokenut niiden olevan tarpeeksi hyviä. Tämän haasteen päätarkoitus oli istua alas, kirjoittaa jostakin aiheesta, joka vain mieleen tulee ja sen jälkeen julkaista se riippumatta siitä, onko itsellä luottavainen vai epävarma fiilis tekstin suhteen. Ainoastaan kahtena päivänä tämän kuun aikana en julkaissut tekstiä. Tämä johtui siitä, että olin työmatkalla Kööpenhaminassa, eikä minulla ollut läppäriäni mukanani ja pääsin julkaisemaan kirjoittamani tekstit vasta seuraavina päivinä. Tässä muutama tämän haasteen myötä oppimani asia:
Yhden tekstin tuottamiseen kului vähimmillään 20 minuuttia, enimmillään tunti. Kirjoittaminen ei katsonut kellon aikaa, vaan sitä tapahtui niin kello 4 aamuyöllä kuin kello 23 illalla. Vaikka olen kirjoittanut nämä tekstit pääosin itseäni haastaakseni, on ollut hienoa kuulla, että ne ovat miellyttäneet ja herättäneet ajatuksia niitä lukeneissa. Tämä oli nyt tässä. Kirjoittaminen jatkuu sitten, kun jatkuu. (Tämä teksti on osa itse itselleni asettamaa haastetta, jossa tarkoituksenani on kirjoittaa yksi kirjoitus päivässä 30 päivän ajan. Se on kirjoitettu yhdeltä istumalta ja luettu kerran läpi kirjoitusvirheiden korjaamiseksi. Siksi on olemassa hyvä mahdollisuus, että se sisältää niitä edelleen. Tekstin lukeminen on vapaaehtoista.)  Luovuus on käsite, joka on tuttu jokaiselle artistille, taiteilijalle, kirjailijalle ja joka paikan yleisnikkarille. Luovuuden kuvataan yksinkertaisesti sellaista tilaa, jos olemme avoinna oman arkimielemme takana olevalle älykkyydelle, joka tuottaa visioita ja näkymiä, joissa näemme mielikuvituksessamme jotain, jota ei vielä ole olemassa fyysisessä maailmassa. Luovuus on ikään kuin kurkistus tulevaisuuteen. Se on meistä kiinni, vastaanotammeko tuon vision ja alamme luoda sitä todeksi vai annammeko sen mennä ohi. Luovaa työtä tekevien ihmisten kohdalla puhutaan paljon luovuuden puutteesta tai suoranaisista ”blokeista”. Näistä blokeista on puhuttu jopa niin paljon ajan saatossa, että on alettu uskomaan niiden olevan oikeita asioita, sen sijaan, että niillä kuvattaisiin tietynlaista ohimenevää mielentilaa. Luovuuden puute on yksinkertaisesti sitä, että yritämme päästä ajattelemalla jonkinnäköisen itsepsyykkaamisen kautta tuohon luovuuden lähteeseen. Mitä emme näe on, että juuri tuo pakottava ajattelu on se asia, joka luovuuden lähteen tukkii. Ajattelumme on siis vähän kuin tulppa luoville ideoille ja näkymille. Jos haluamme olla luovia, meidän pitää viedä itsemme pois edestä. Mikäli haluamme tuottaa jotain uutta maailmaan, emme voi samaan aikaan avautua näille uusille, tuoreille ideoille ja ajatella itseämme. Luovuus on siis äärimmäistä itsettömyyttä. Luovuuden flow:ssa ollessa ei ole kokemusta itsestä ajattelemassa ja toimimassa – on vain ajattelu ja toiminta. Löytääksemme luovuuden, meidän riisua kuvitelma itsestä ja astua itsettöminä luovuuden jatkuvaan virtaan, joka pulppuaa siitä älystä, joka on luonut kaiken – meidät mukaan lukien. (Tämä teksti on osa itse itselleni asettamaa haastetta, jossa tarkoituksenani on kirjoittaa yksi kirjoitus päivässä 30 päivän ajan. Se on kirjoitettu yhdeltä istumalta ja luettu kerran läpi kirjoitusvirheiden korjaamiseksi. Siksi on olemassa hyvä mahdollisuus, että se sisältää niitä edelleen. Tekstin lukeminen on vapaaehtoista.)  Monesti ajatellaan, että on olemassa oikea tapa reagoida tunnetasolla asioihin. Toisin sanoen, ajatellaan, että jos jonkin tietyn olosuhteen muutoksen kohdalla ihmisen pitäisi tuntea jollakin tietyllä tavalla asiasta. Voimme käyttää esimerkkinä tästä läheisen poismenoa. Jos läheisemme kuolee, odotetaan meidän kokevan surua asiasta. Mutta kuitenkaan aina se, mitä me tunnemme, ei vastaa sitä tunnetta, joka olosuhteeseen ihmisten mielissä yhdistetään. Joku saattaa esimerkiksi läheisen poismenon kohdalla tuntea helpotusta. Tämä helpotuksen tunne on seurausta siitä, että läheisen nukkuessa pois, häntä läheisesti tukenut henkilö voi viimein päästää irti jatkuvasta huolehtimisesta, murehtimisesta ja stressaamisesta. Se tunne, joka näitä tunteita synnyttävien ajatusten jälkeen syntyy, on helpotus. Tässä kohtaa voi käydä niin, että ihminen kokee tuntevansa ”väärää” tunnetta, jos hän surun sijasta tunteekin helpotusta. Jos hän ei ymmärrä, että helpotuksen tunne on luontainen seuraus jatkuvan murehtivan ajattelun ja sen synnyttävän huolestuneen ja pelokkaan mielentilan väistymisestä, hän saattaa ajatella jotakin olevan pielessä, vaikka helpotuksen tunne on vain sitä, ettei enää tarvitse ajatella niin paljon murehtivia ajatuksia. Surun tunne tulee ja menee. Kukaan ei koe jatkuvaa yhtäjaksoista surua missään tilanteessa. Totta kai voimme sanoa henkilön tuntevan suurilta osin surua päivän aikana mutta joukkoon mahtuu aina taukoja, joiden aikana henkilö tuntee jotain muuta. Nämä tauot ovat tietenkin hetkiä, jolloin henkilö ajattelee neutraalimpia ajatuksia, kuten vaikkapa käytännöllisiä arkielämän hoitoon liittyviä ajatuksia, jotka tuovat mukanaan neutraalin tunteen. Tasapainoisen ja harmonisen elämän kannalta on olennaista ymmärtää, että tunteet ovat jatkuvaa energian virtausta, jotka tietoisuudessamme risteilevät ajatukset tuovat ilmestyessään mukanaan ja vievät häipyessään mennessään. Ne eivät ole seurausta niistä tapahtumista, joille altistumme. Siksi ei voi mitenkään olla olemassa sellaista asiaa kuin ”oikea ja ”väärä” tunne tai tunnereaktio ulkoisiin olosuhteisiin ja niiden muutoksiin. Me tunnemme, mitä milläkin hetkellä ajattelemme ja sen pituinen se. (Tämä teksti on osa itse itselleni asettamaa haastetta, jossa tarkoituksenani on kirjoittaa yksi kirjoitus päivässä 30 päivän ajan. Se on kirjoitettu yhdeltä istumalta ja luettu kerran läpi kirjoitusvirheiden korjaamiseksi. Siksi on olemassa hyvä mahdollisuus, että se sisältää niitä edelleen. Tekstin lukeminen on vapaaehtoista.)  Yksi parhaimmista paikoista, joissa voi ihmisenä sisäisesti olla, on se paikka, jossa ei tiedä, mihin suuntaan haluaa lähteä seuraavaksi. Totta kai, moni tekee tästä ei-tietämisen tilasta ongelman, sillä olemme jostain syystä onnistuneet vakuuttamaan itsellemme, että meidän pitäisi aina tietää, mihin suuntaan olemme elämässämme menossa. Vaikka elämäni, niin kuin varmasti kaikkien muidenkin, on ollut täynnä monia hetkiä, jolloin en ole tiennyt tulevaa suuntaan, yksi merkittävimmistä tapahtui aika tarkalleen neljä vuotta sitten. Olin silloin juuri lopettanut määräaikaisen työharjoittelun, jonka tein neljän vuoden yliopisto-opintojen jälkeen. Tuon harjoittelun aikana tajusin, että en halua jatkaa valtio-opin opintojani maisterivaiheeseen, vaikka se oli alkuperäinen suunnitelmani ollut. Minulle oli puolivuotisen työharjoittelun aikana tullut vahva tunne, että oli olemassa jotain muuta, joka on minua varten. Keväälle 2014 ajoittuikin noin kolmen kuukauden jakso, jolloin en yksikertaisesti tiennyt, mitä haluan tehdä seuraavaksi. Koska minulla oli käytössäni paljon aikaa, tein päivittäin asioita, joista olin sillä hetkellä kiinnostunut. Pääfokus olikin omassa fyysisessä ja henkisessä hyvinvoinnissa, joiden koin olleen jo pidemmän aikaa koetuksella ja tein paljon asioita niiden kehittämiseksi. Mutta koko tänä aikana en tiennyt, mitä haluan isommassa kuvassa tehdä elämässäni, eikä minulla ollut selviä tavoitteita, joita kohden suunnistaa. Tämä ei-tietämisen tila ei todellakaan ollut aina miellyttävä, vaan moneen kertaan koen tarvetta löytää mahdollisimman nopeasti jokin suunta, jota kohti lähteä. Tämä tarve kumpusi varmasti siitä olettamuksesta, että ei ole oikein ja hyväksyttävää, jos ei tiedä, mitä haluaa tehdä. Jos minulta esimerkiksi kysyttiin tulevaisuuden suunnitelmistani, selitin yleensä nopeasti, että olen hakemassa maisterintutkintoon, vaikka sisimmässäni tiesin, etten sitä tule tekemään. Jollain tavalla ajatus sen tosi asian myöntämisestä, ettei minulla ole juuri nyt hajuakaan siitä, mitä haluan elämässäni tehdä, tuntui epämiellyttävämmältä. Kuitenkin näin jälkikäteen peruutuspeilistä asiaa tarkastellessani huomaan, että tuo vaihe elämässäni oli todella käänteentekevä. Olenhan sen jälkeen tehnyt paljon sellaisia asioita (kirjoittanut kirjan, järjestänyt oman konferenssin, perustanut oman yrityksen, kiertänyt puhumassa ympäri Suomea), joita hyvin todennäköisesti en olisi päätynyt tekemään, jos en olisi malttanut odottaa ei-tietämisen tilassa niin kauaa kuin odotin. Siksi olenkin kiitollinen siitä, että en väkisinkin yrittänyt keksiä jotain uutta suuntaan tuona ei-tietämisen aikana, vaan luotin siihen, että uusi suunta löytää minut, kun aika on oikea. Tuon kokemuksen kautta olenkin oppinut arvostamaan ei-tietämisen tilaa. Sen sijaan, että kokisin sen ahdistavana, koen sen nykyään innostavana. Sillä ei-tietämisen tila on tila, jossa mielemme on avoin uusille ideoille, jotka ovat potentiaalisesti elämää muuttavia. Siksi en ole erityinen viisivuotissuunnitelmien ystävä. Jos kysyisit minulta, missä näen itseni viiden vuoden kuluttua, en osaisi vastata muuta kuin ”en tiedä”, sillä ymmärrän, että tämän hetken ja kevään 2023 välillä on lukematon määrä hetkiä uusille innostaville ideoille, jotka potentiaalisesti vievät minut ihan uuteen suuntaan elämässäni. Silloin, kun vastustan ei-tietämisen tilaa tai yritän kieltää sitä itseltäni, on minun huomattavasti vaikeampi saada näitä uusia ideoita, sillä mieleni kaistat eivät ole vapaina niille. Siksi kannustankin kohtaamaan ei-tietämisen tilan niin kuin lähdemme viettämään iltaa ystävämme kanssa, jota emme ole nähneet pitkään aikaan: Aidolla innostuksella siitä, että mitä tahansa tuleekin tapahtumaan seuraavaksi, on se todennäköisesti legendaarista. (Tämä teksti on osa itse itselleni asettamaa haastetta, jossa tarkoituksenani on kirjoittaa yksi kirjoitus päivässä 30 päivän ajan. Se on kirjoitettu yhdeltä istumalta ja luettu kerran läpi kirjoitusvirheiden korjaamiseksi. Siksi on olemassa hyvä mahdollisuus, että se sisältää niitä edelleen. Tekstin lukeminen on vapaaehtoista.)  Läpi elämäni yksi itseäni eniten ärsyttävistä asioista on muiden minua kohtaan suuntautuva ohjeistaminen ja neuvominen. En ole oikein koskaan kyennyt ottamaan vastaan neuvoja ja ohjeita muilta ilman, että niiden kuuleminen olisi jollain tasolla tuottanut ärsytyksen omaista vastustusta. Mutta kun tarkemmin ajattelen asiaa, olen myös usein hyötynyt muiden vinkeistä ja ohjeista. Haluankin siksi tehdä eron pyydetyn ja pyytämättömän neuvon välille. Pyydetty neuvo on sellainen neuvo, jonka itse pyydän toista ihmistä minulle antamaan, koska koen, että hänellä on potentiaalisesti jotain sellaista tietoa, jota minulla ei ole ja, josta minä voisin hyötyä. Pyytämätön neuvo taas on sitä, kun minua neuvotaan ilman, että olen itse sitä pyytänyt ja ohjeen saamiselle avautunut. Pyytämättömän neuvon saamiselle en siis koe antaneeni lupaa. Yksi suurimmista syistä pyytämättömän neuvon vastahakoisuudelleni on se, että olen aina kokenut tietäväni itse parhaiten, miten toimia eri tilanteissa. Ihmisillä tuntuu olevan erimäärin tarvetta neuvoa ja ohjeistaa muita. Uskon, että ne ihmiset, joilla tämä piirre on vahvasti esillä, kärsivät luottamuksen puutteesta toisen ihmisen terveeseen järkeen ja kykyyn löytää omat ratkaisunsa ja tapansa toimia. Koska olen itsekin ajoittain sortunut tähän käyttäytymismalliin, tiedän, että sitä edeltää ajatus, jossa ajattelen tietäväni paremmin kuin toinen ihminen, mikä hänelle on parhaaksi. Mutta voimmeko koskaan tietää toista paremmin, mitä hänen pitäisi tai ei pitäisi tehdä? Tiedän totta kai, mikä minulle olisi paras tapa toimia, jos olisin saman tilanteen edessä. Mutta tämä minun tietoni pohjautuu pitkälti siihen, mitä minä olen oppinut ja kokenut omassa elämässäni. Siksi se olisi varmasti paras tapa toimia, jos minä olisin vastakkain kyseisen tilanteen kanssa. Lisäksi, jos olen aina neuvomassa ja ohjeistamassa toista ihmistä, tämä saattaa tulla riippuvaiseksi minusta oman sisäisen viisautensa kustannuksella. Sen sijaan, että henkilö oppisi luottamaan itseensä ja kykyynsä löytää sisältään tapoja toimia ja vastata elämän eri käänteisiin, hän oppii etsimään vastausta ulkopuolelta. Tämä on erityisen relevanttia vanhempien ja lasten suhteessa. Siksi esimerkiksi jokaisen vanhemman on syytä kysyä itseltään, haluaako mieluummin lapsensa tekevän asioita tavalla, jolla itse tekisi niitä vai haluaako hänen oppivan luottamaan itseensä ja omaan terveeseen järkeensä senkin kustannuksella, että se saattaa johtaa johonkin sellaiseen lopputulokseen, johon ei itse olisi samassa tilanteessa päätynyt. P.s Tietysti joku voi ajatella, että kuka minä olen kutsumaan kattilaa pannuksi, sillä sisältäväthän nämä tekstini aimo kasan neuvoja ja elämänohjeita, jotka lyön silmiesi eteen pyytämättäsi. Siksi kannustankin suhtautumaan näihin ikään kuin lukisit salaa yksinpuhelua, jossa minä kirjoittajana neuvon itseäni. Toivonkin, että ensi kädessä konsultoit omaa viisauttasi ja vasta toissijaisesti turvaudut näiden tekstien oppeihin. (Tämä teksti on osa itse itselleni asettamaa haastetta, jossa tarkoituksenani on kirjoittaa yksi kirjoitus päivässä 30 päivän ajan. Se on kirjoitettu yhdeltä istumalta ja luettu kerran läpi kirjoitusvirheiden korjaamiseksi. Siksi on olemassa hyvä mahdollisuus, että se sisältää niitä edelleen. Tekstin lukeminen on vapaaehtoista.) |
KirjoittajaJaan tässä blogissa uusimpia oivalluksiani, kokemuksiani ja hyödylliseksi katsoamiani vinkkejä elämänlaadun kohentamiseen. Arkisto
June 2019
Tilaa uutiskirje!
Kategoriat |
RSS Feed