 Työskentelen paljon erilaisissa julkisista suoritustilanteista itsensä säännöllisesti löytävien ihmisten, kuten urheilijoiden, esiintyjien, puhujien ja stand-up koomikoiden kanssa. He tietävät hyvin, miten erilainen suoritustilanne on silloin kun oma olotila on itsevarma ja rento, sen sijaan, että se olisi jännittynyt, epävarma ja jäykkä. On vaikea uskoa, että kukaan valitsisi jälkimmäistä olotilaa, mikäli meillä olisi mahdollisuus valita, mistä tunnetilasta ja energiasta tulemme urheilukentälle, näyttämölle tai esiintymislavalle.
Hyvin harva kuitenkin tuntuu ymmärtävän, miten tuohon itsevarmuuden ja rentouden olotilaan pääsee. Usein ratkaisuksi tarjotaan jonkinlaista metodia tai työkalua, jonka kautta kyseinen tila voidaan saavuttaa. Esimerkkeinä tällaisista metodeista ovat onnistuneen suorituksen visualisoinnit, erilaiset hengitys- ja rentoutumisharjoitukset, mantrat, positiiviset affirmaatiot, fyysiset liikkeet tai niin kutsutut ”rohkaisevat”. Yhteistä näille kaikille on se, että ne näkevät kyseisen olotilan olevan tunnetila, joka syntyy ajattelun muutokseen tähtäävän toiminnan tuloksena. Pyrimme siis joko suoraan tai epäsuorasti vaikuttamaan ajatteluumme ja sen kautta tunnetilaamme. Merkittävin ongelma metodiperäiseen mielenhallintaan on kuitenkin se, etteivät ne toimi sataprosenttisen varmasti. Jos jokin metodi ei näytä kirkastavan omaa mieltä epävarmoista ajatuksista, saatamme turhautua ja sen myötä heikentää olotilaamme entisestään. Toisaalta pyrkimys muuttaa omaa mielen- ja tunnetilaa vaatii meiltä usein paljon energiaa. Yritämme ikään kuin pyristellä vastavirtaa pois virtaavasta joesta, mikä väsyttää sekä kehoa että mieltä. Huomion arvoista on se, että aina kun yritämme muuttaa olotilaamme, tietoinen huomiomme on tällöin sisäänpäin. Toisin sanoen, monitoroimme jatkuvasti sitä, miltä meistä tuntuu juuri nyt. Samalla huomiomme on väistämättä pois siitä, mitä ulkopuolellamme tapahtuu. Tätä voi avata vertauskuvallisesti älypuhelinten kahden kameran kautta. Suurimmalla osalla meistä on taskussaan nykyaikainen älypuhelin, jossa on kaksi kameraa: etu- ja takakamera. Käytän näistä kahdesta kamerasta nimityksiä ”selfie-kamera” ja ”maisemakamera”, koska ne kuvaavat mielestäni osuvalla tavalla niiden pääasiallisinta käyttötarkoitusta. Puhelimet ovat rakennettu toimimaan niin, että käyttäjällä voi olla vain toinen kamera päällä kerrallaan. Tietääkseni missään mallissa ei ole, ainakaan vielä, mahdollista yhdistää samaan kuvaan molempien kameroiden lähettämää dataa. Hieman vastaavalla tavalla, meillä on olemassa kaksi eri kameraa, jotka suuntautuvat eri suuntiin. Huomiomme ja keskittymisemme voi olla joko ”selfie-kamerassa” eli itsessämme. Sillä ei oikeastaan ole väliä, mitä ajattelemme. Voimme miettiä sitä, miltä meistä tuntuu, miltä me näytämme, miltä me kuulostamme, mitä me juuri sanoimme, mitä muut ajattelevat siitä, mitä sanoin tai tein, mitä tapahtuu, jos mokaamme jne. Yhteistä näille ajatuksille on se, että ne keskittyvät itseen kaiken keskipisteenä. Koemme kuitenkin kaikki hetkiä päivittäin, jolloin suljemme selfie-kameramme ja tarkastelemme maailmaa maisemakameran kautta. Tällöin huomiomme ja fokuksemme on täysin siinä, mitä tapahtuu tässä ja nyt. Tällöin me unohdamme itsemme. Eli itsensä unohtaminen on sitä, että sulkee oman selfie-kameransa hetkeksi ja jättää hetkeksi itse-lähtöiset ajatukset rauhaan. Epävarmuuden, jännityksen tai pelon tunteen voi nähdä merkkinä siitä, että katselemme maailmaa ja lähestymme suoritustilannetta selfie-kamera päällä, sillä ne ovat osa kokemustamme vain silloin, kun tietoinen huomiomme on siinä, miltä meistä tuntuu. Tässä mielessä nämä tunteet voi nähdä ikään kuin hälytyksinä, joiden tarkoituksena on havahduttaa meidät siihen, että huomiomme on sisäänpäin. Koska kyseessä on hälytys, ratkaisu siihen ei ole muuttaa sitä miellyttävämmäksi aivan samoin, kun ratkaisu huutavaan palohälyttimeen ei ole sen äänen muuttaminen mieluisammaksi. Kun suljemme selfie-kameramme, ajatuksemme suuntautuvat tähän hetkeen. Saamme siis erilaisia edessämme olevaan tilanteeseen räätälöityä ideoita ja oivalluksia. Yhteistä näille ajatuksille on se, että ne eivät liity itseemme, vaan siihen, mitä olemme tekemässä. Toki ne voivat olla minä-muodossa, kuten ”voisin tehdä näin ja näin” tai ”ensi kerralla voisin yrittää tätä”, mutta ne ovat luonteeltaan neutraaleja huomioita, eivät epävarmoja. Kunka kauan sitten selfie-kameran vaihtamiseen maisemakameraan kestää? Kenties sekunnin sadasosan? Täsmälleen yhtä kauan kestää oman tietoisen huomiomme vaihtaminen sisältä ulos. Tämä on itsessään todella huojennuttava oivallus, koska se merkitsee sitä, ettei meidän tarvitse tehdä asioita päästäksemme tuohon olotilaan. Riittää, että oikealla hetkellä osaamme vaihtaa sisäisen kameramme kuvakulmaa 180-astetta.  (Tämän tekstin alkuperäinen versio on ilmestynyt Kollega.fi -verkkolehdessä 10.1.2019)
Itsetunto ja itseluottamus ovat samaan aikaan sekä tärkeitä tasapainoisen tunne-elämän ja työssä menestymisen tunnusmerkkejä että valitettavan harhaanjohtavia käsitteitä. Niiden roolia ihmisen hyvinvoinnin- ja suorituskyvyn takana on vaikea kiistää. Huonon itsetunnon ja itseluottamuksen kanssa kamppailevat ihmiset kun harvemmin kiipeävät työelämän tikkaita apinaloikkia ylöspäin tai tuntevat oloaan henkisesti hyvävoiviksi. Molemmat käsitteet ovat kuitenkin mielestäni harhaanjohtavia, koska niiden keskiössä on sisäänrakennettuna käsite ”itse”, joka luo enemmän ongelmia kuin ratkaisee. Näyttää siltä, että itseensä luottaminen on vaikeaa, koska se sisäinen ääni, joka meidän pitäisi saada luottamaan itsemme, on luonteeltaan epäileväinen ja kriittinen. Uskaltaisinkin väittää, että nimenomaan itsensä unohtaminen on avain parempaan itsetuntoon ja itseluottamukseen sekä niiden johdannaisina henkisesti kevyempään elämään. Itseensä luottava ei keskity itseensä Yleisesti ajatellaan, että hyvä itsetunto on sitä, että ihminen ajattelee positiivisia ajatuksia itsestään. Olen kuitenkin huomannut, että usein ne ihmiset, joiden itsetunto on vahva, eivät ajattele mitään yltiöpositiivisia ajatuksia itsestään. Päinvastoin, he tuntuvat ajattelevan itseään keskivertoa vähemmän. Siksi ehdotankin, ettei hyvä itsetunto ole sitä, että ajattelee itsestään enemmän vaan sitä, että ajattelee itseään vähemmän. Käänteisesti sanottuna niillä, joilla on haasteita itsetuntonsa kanssa, on lähes pakonomainen tarve ajatella itseään. Itseluottamus taas nähdään uskona ja luottamuksena omiin kykyihin ja taitoihin. Kuitenkin, aivan kuten itsetunnon kohdalla, omien kykyjen ja taitojen tarkastelu ja vertailu eri tilanteissa on jatkuvaa keskittymistä itseensä. Todellinen, aito ja luontainen itseluottamus taas on sitä, ettei ajattele itseään lainkaan. Joten niinä hetkinä, kun unohdamme ajatella itseämme, hehkumme ulospäin itsevarmuutta ja itseluottamusta. ”Itsettömyys” takaa paremman suorituksen Näyttää ilmeiseltä, että suoriudumme paremmin mistä tahansa käsillä olevasta tehtävästä, kun syvennymme siihen täysin koko huomiollamme. Olemme siis täysin läsnä ja ajattelumme on suuntautunut siihen, mitä tapahtuu tässä ja nyt. Tällöin emme voi ajatella samaan aikaan itseämme. Tämänkaltainen ”itsettömyys” on sama asia kuin täydellinen keskittyminen edessä olevaan tehtävään, asiaan tai henkilöön. Koska täysi keskittyminen on itsensä ajattelemisen vastakohta, sillä ei ole merkitystä, mitä ajattelemme itsestämme. Vaikka ajattelisimme itsetuntoa kaikkein eniten kohottavia ajatuksia, on huomiomme kuitenkin ajatuksissamme, eikä siinä, mitä tapahtuu tässä ja nyt. Siksi onkin mielestäni rajoittavaa nähdä hyvä itsetunto kykynä ajatella itsestään positiivisia asioita. Tällainen itsensä tsemppaaminen voi kyllä luoda hetkellisen hyvänolon tunteen, mutta kukaan ei jaksa tehdä sitä vuorokaudet läpeensä. Lisäksi jos olemme aina keskittyneitä omiin ajatuksiimme, olemme myös poissa, tai vähintään jäljessä, elämän live-lähetyksestä. Ongelmia omakohtaisesta kokemisesta Väitän, että valtaosa niistä ongelmista, joita koemme elämässämme, voidaan nähdä seurauksena siitä, että ”filtteröimme” kaiken kokemamme ”itsen” kautta. Toisin sanoen koemme, että kaikki tapahtuu meille. Kun taas unohdamme ajatella itseämme, kaikki tuntuu sujuvan mallikkaasti. Se ei tarkoita sitä, etteikö meillä olisi paljon tehtävää tai etteivätkö vaikka työtehtävämme olisi vaativia. Mitä vähemmän kuitenkin pidämme suurta työmäärää epäreiluna tai epäoikeudenmukaisena – mikä on pohjimmiltaan itse-keskeistä ajattelua, koska minä-itse koetaan epäoikeudenmukaisuuden uhrina – sitä helpompi meidän on toimia. Toinen huomionarvoinen seikka liittyy siihen, miten reagoimme vastoinkäymisiin, epäonnistumisiin, muiden ihmisten kommentteihin, kriittiseen palautteeseen tai muihin työelämässä vastaan tuleviin tilanteisiin. Mitä enemmän tuomme itseämme mukaan näytelmään – jota suurin osa nykypäivän työympäristöistä muistuttaa kaikkine draamoineen – sitä herkemmin oma itsetuntomme, itseluottamuksemme ja ylipäätään päivittäinen fiiliksemme heittelehtii päivän tapahtumien mukaan. Toisin sanottuna, mitä enemmän panostamme itseämme ja identiteettiämme työhön, sitä enemmän kontaktilajilta työelämä meistä tuntuu. On hyvä huomata, ettei sen vastakohta, alhainen panostaminen, ole merkki välinpitämättömyydestä. Voimme silti osallistua täysillä työelämään ja antaa parhaan toiminnallisen panoksemme. Henkisesti työnteko on kuitenkin helpompaa, kun ymmärrämme, ettei tällä ole mitään tekemistä ydinminämme kanssa, eli sen kuka todella olemme. Työpaikallamme voimme tietenkin heittäytyä täysillä esittämään rooliamme asiakaspalvelijana, konsulttina, tuotekehittäjänä tai IT-asiantuntijana, mutta kun päivä on ohi ja naamion voi kuvainnollisesti riisua, päivän tapahtumat eivät jää loputtomasti pyörimään mieleemme, vaan voimme keskittyä täysillä livelähetykseen. |
KirjoittajaJaan tässä blogissa uusimpia oivalluksiani, kokemuksiani ja hyödylliseksi katsoamiani vinkkejä elämänlaadun kohentamiseen. Arkisto
June 2019
Tilaa uutiskirje!
Kategoriat |
RSS Feed