 "Ole oma itsesi, kaikki muut ovat jo varattuja" Oscar Wilde Kysymykset ohjaavat toimintaamme. Yksi kysymys, johon moni meistä etsii alituisesti vastausta on: ”kuka minä todella olen ja miten voin olla enemmän oma itseni?”. Voin etsiä vastausta tähän kysymykseen kahdesta eri paikkaa (jotka ovat todellisuudessa yksi ja sama paikka). Voin yrittää löytää vastauksen katsomalla itseni ulkopuolella. Voin kysyä ystäviltäni tai tutuiltani heidän mielipidettään ja mielikuvaa minusta ja siitä, millainen ihminen minä olen. Hetken aikaa tätä tehtyäni törmään väistämättä kahteen ongelmaan: Ensinnäkin jokaisen haastattelemani ihmisen mielipide näyttää olevan hieman erilainen ja he nostavat esille erilaisia luonteenpiirteitä minusta. Ketä minun siis pitäisi uskoa? Toinen asia, jonka nopeasti huomaan on se, että huomaan muiden ihmisten vastausten olevan ristiriidassa sen kanssa, mitä itse olen itsestäni havainnut. Jos kuulen olevani vaikka ”aina positiivinen/iloinen/hyvällä tuulella”, minun on vaikea ottaa näitä kommentteja tosissaan koska tiedänhän varsin hyvin ne hetket, jolloin olotilani tuntuu kaikkea muuta kuin positiiviselta. Väistämättä jossain kohtaa totean, etten voi luottaa muiden ihmisten mielipiteisiin itsestäni koska he näkevät vain hyvin rajoittuneen puolen minusta. Tämän jälkeen saatan kääntyä psykologian ja tieteen puoleen. Maailmahan on onneksi täynnä erilaisia objektiivisia itse-arviointi malleja ja kaavakkeita, jotka täyttämällä saan varmasti tieteellisesti oikean kuvan itsestäni ihmisenä ja persoonana. Alankin täyttää innolla erilaisia kyselyitä, joiden avulla voin selvittää, olenko intro- vai ekstroverttejä, ja kaikkea muuta kivaa. Näyttää siltä, että vihdoinkin voin selvittää, millainen ihminen todella olen. Mutta jälleen kerran törmään tuttuun ongelmaan: Testien mukaan minun pitäisi olla introvertti, joka nauttii enemmän yksinolosta kuin muiden seurasta. Mutta miksi sitten viime lauantaina ollessani juhlissa tykkäsin todella sosialisoimisesta ja uusiin ihmisiin tutustumisesta? Voi ei, en varmaan ollut oma itseni ja nyt ne muut saivat ihan vääränlaisen kuvan minusta… Käänny sisään ystävä hyvä On olemassa vielä kolmas tapa selvittää, kuka minä todella olen. Tämä tapa avautuu minulle, kun konsultoin hengellistä kirjallisuutta ja valaistuneita guruja, jotka ovat näitä kysymyksiä pohtineet luolien pimeydessä vuosituhansia. Heidän opetuksiin tutustuessani huomaan, että olin etsinyt vastausta kysymykseemme väärästä suunnasta, eli itseni ulkopuolelta. Sen sijaan he opastavat minua kääntämään huomioni toiseen suuntaan ja etsimään vastausta ”sisältäni”. Vaikka tämä jälkimmäinen malli on ehkä tietyllä tapaa hyödyllisempi kuin ensimmäinen, haasteeksi tulee se, etten tiedä, mistä ”sisältä” nämä valaistuneet gurut kehottavat minua etsimään vastauksia. Koska en muuta tiedä, alan tutkiskella tarkemmin omia ajatuksiani itsestäni ja analysoida niitä. Mutta ongelma tässä on se, että ajatukset ovat aina satunnaisia, rajoittuneita ja alati muuttuvia. Kuten hyvin tiedämme, saatamme yhtenä hetkenä ajatella olevamme nerokkaita ja aivan erityislaatuisen mahtavia ihmisiä, siis todellisia universumin kuninkaita, vain rypeäksemme seuraavassa hetkessä itse säälissä ja miettien, miksi meissä on niin paljon pielessä. Toinen haaste on se, että yritän löytää itseni jossakin pysyvässä ja muuttumattomassa muodossa. Yritän tehdä itsestäni vakioita muuttujien (ajatusten) perusteella. Haluan uskoa mieleni luomaan hetkelliseen kuvaan itsestäni ja kyvyistäni jotta minulla on edes jokin filtteri, jonka läpi voin elää elämääni tuntien käyttäytyväni joka hetki ”omana itsenäni”. Todellisuudessa tämä kaikki täyttää mieleni valtavalla määrällä turhaa ajattelua ja tekee siitä kiireisen ja rauhattoman. Ja koska tunnen oman ajatteluni, olotilani on tämän seurauksena epävarma, hämmentynyt ja ahdistunut. Saatankin tuntea olevani entistä enemmän hukassa itseni kanssa, mitä enemmän kiinnitän huomiota omiin ajatuksiini. Tunnen yhä vahvemmin olevani muukalainen maailmassa, joka on minulle pohjimmiltaan vieras ja vihamielinen. Taitaa olla paras alkaa kehittää itseään – vai onko? Vapautuakseni tästä jatkuvasta sisäisestä myllerryksestä, saatan saada päähäni, että minun pitäisi kehittää itseäni. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että alan tietoisesti rakentaa itselleni positiivista minä-kuvaa, sillä onhan positiivinen minä-kuva tavoittelun arvoista ja lisäksi kaikki elämässä menestyneet ihmiset näyttävät omaavan positiivisen minä-kuvan. Siis täytyyhän heidän…? Mutta jälleen kerran olen viattomasti astunut uuteen loukkuun ja ajautuneet juoksemaan uudessa oravanpyörässä. Itsetietoiselle mielelleni kuulostaa loogiselta yrittää parhaani mukaan päästä eroon kaikenlaisista negatiivisista ajatuksista itseensä liittyen. Luonnollisesti negatiivisten ajatusten tilalle pitää synnyttää positiivisia ajatuksia, eli rakentaa positiivinen minä-kuva. Ennemmin tai myöhemmin joudun kuitenkin vaikeuksiin, kun yritän elää elämääni - eli hallita ajatteluani ja käytöstäni - tämän itse luomani positiivisen kuvan kautta. Sillä positiivisen käyttäytymismallin mukaan eläminen synnyttää aina sisäisen ristiriidan. Tuleehan aina väistämättä eteeni hetkiä, jolloin en tunnekaan oloani mielikuvani mukaiseksi. Eli jos olen yleensä iloinen ja positiivinen mutta sitten joku päivä olenkin surullinen tai muuten vaan ”maassa” kerron itselleni, etten ole nyt ”oma itseni” ja automaattisesti miellän sen ongelmaksi, jolle pitää tehdä jotain. Tämä prosessi taas täyttää mieleni turhasta ajattelusta itseeni liittyen, mikä tekee olotilastani entistä rauhattomamman. Sillä rauhaton mieli = rauhaton tunnetila. Miksi positiivinen minä-kuvakin on rajoite? Positiivisella minä-kuvalla on aina negatiivinen käänteinen puoli, josta ei pääse eroon koska ajattelun jakaminen tällä tavalla ”hyvään” ja ”huonoon” ajatteluun on se pahin hiirenloukku, johon voimme itsemme viedä. Positiivisuus ja negatiivisuus kun kulkevat aina käsikädessä, ovathan ne saman kolikon kaksi eri puolta. Englantilainen edesmennyt filosofi Alan Watts lanseerasi juuri tähän liittyen oivan käsitteen ”käänteisyyden laki (the backward law)”. Sen mukaan positiivisten kokemusten tavoittelu on itsessään negatiivinen kokemus, kun taas negatiivisen kokemuksen hyväksyminen on positiivinen kokemus. Voimme hyödyntää tätä ajatusta minä-kuvan suhteen ja todeta, että yritys rakentaa positiivinen minä-kuva vahvistaa negatiivista mielikuvaa itsestäni, koska en ole sinut sen kanssa mitä olen juuri nyt. Eli mitä enemmän yritän ajatella itsestäni positiivisesti, sitä enemmän vahvistan uskoa siihen, että minussa on jotain vialla tällä hetkellä. On toki täysin luonnollista, että haluan ajatella positiivisia asioita itsestäni, sillä täyttäähän sellaiset ajatukset kuten ”olen hyvä tässä ja tässä”, ”olen iloinen/puoleensa vetävä/karismaattinen/itseluottavainen” jne. minut hyvällä tunteella. Ja vastaavasti negatiiviset ajatukset itsestäni saa olotilani tuntumaan huonolta. Mutta todellisuudessa nämä tunteet ovat vain hetkellisiä mielentilojen vaihtelua, jotka ohimenevät ajatukset synnyttävät. Mitä emme huomaa on se, että aina kun tarkastellessamme itseämme ajatuksen tasolla, positiivisesti tai negatiivisesti, olemme sokeita syvemmälle totuudelle siitä, keitä me todella olemme. Oivallus, joka vapauttaa meidät Minä-kuva on aina illuusio koska se perustuu hetkellisiin ajatuksiin itsestämme, jotka vaihtuvat koko ajan ajattelumme virratessa tietoisuutemme läpi. Todellisuudessa olemme jotain paljon enemmän, emmekä koskaan voi määrittää ajatuksen kautta sitä, keitä tai mitä olemme. Muutumme jatkuvasti ja otamme uusia muotoja joka hetkeltä, joita ilmaisemme ulospäin (koska emme voi olla sitä tekemättä). Jos ”ole oma itsesi” tarkoittaa jotain, tarkoittaa se sitä, että on jokaisena hetkenä juuri sitä mitä sillä hetkellä on. Silloinkin kun luulen, etten ole nyt ”oma itseni”, olen silti juuri sitä koska en voi olla mitään muuta kuin mitä olen juuri nyt – sekä hyvässä että pahassa. Jokainen kuvittelemani ei-autenttinen ja ”väärä” versio itsestäni on yhtä aito kuin se versio, jonka luulen vastaavan mielikuvaani itsestäni. Kuten Alan Watts sen sanoi ”olemme kaikki aitoja väärennöksiä”. Kun näemme tämän, oivallamme, että kaikki mitä keksimme itsestämme, eli kaikki minä-kuvat, jotka luomme tässä hetkessä, ovat ilmaisuja siitä mitä olemme juuri nyt. Kun hyväksymme sen, että mitä ikinä olemme juuri nyt, sitä olemme, tulemme vapaiksi kaikenlaisista rajoittavista minä-kuvista – niin positiivista, että negatiivista. Käänteisyyden laki toimii myös tähän suuntaan. Hyväksyessämme itsemme joka hetki sellaisena kuin olemme, luomme itsellemme positiivisen kokemuksen. Tämän oivaltaminen poistaa valtavan määrän turhaa ajattelua tämän hetken päältä, minkä seurauksena myös mielemme rauhoittuu, ja eräänlaisena sivutuotteena alamme tuntea olomme levollisemmaksi, hyvinvoivaksi ja terveeksi. Sillä tyyni mieli = tyyni olotila. Alamme koskettaa enemmän sitä tilaa, joka on ajattelumme takana ja jonka tunnemme ajatuksiemme välissä. Tämä tila on mielenrauha, hyvinvointi ja aito onni eli kaikki se mitä yritämme etsiä ulkopuoleltamme. Mitä vähemmän täytämme tätä tilaa ajatuksillamme ”itseemme” liittyen, sitä vahvemmin tunnemme näitä tunteita. Sillä kun paljon ajattelua poistuu, paljon tunnetta poistuu ja jäljellä jää hiljaisuus ja rauha, jotka ovat psykologinen perustilamme. Tämän oivalluksen myötä alamme myös nähdä paremmin ja paremmin, ettei meissä ole mitään korjattavaa tai muutettavaa, ei ole ikinä ollut eikä voi koskaan olla. Olemme kliseisesti sanottuna täydellisiä sellaisina kuin kunakin hetkenä olemme yksinkertaisesti siksi, ettemme voi olla mitään muuta edes silloin kun meidän olotilamme tuntuu kaikkea muuta kuin täydelliseltä ja ehjältä. Olemme silloinkin täydellisesti epätäydellisiä.  "Jos ihmiset vain oppisivat olemaan pelkäämättä omaa kokemustaan, se yksistään muuttaisi maailman." Sydney Banks Alla oleva teksti on ilmestynyt alun perin englanniksi ja olen sen itse kääntänyt suomeksi. Tekstin on kirjoittanut Michael Neill, ja alkuperäinen pidempi artikkeli on luettavissa hänen kotisivuiltaan tämän linkin kautta: https://www.michaelneill.org/cfts1040/ Pelon tarkoitus Kuvittele, että mielesi on kuin juna-asema. Junia lähtee jatkuvalla syötöllä kaikkiin mahdollisiin määränpäihin, joita voit ajatella. Jotkin junat vievät sinut ylös ilon vuorille; jotkin taas alas epätoivon syövereihin. Jotkin junat lähtevät asemalta nopeasti mutta menettävät sitten vauhtinsa ja jättävät sinut keskelle ei-mitään; jotkin taas lähtevät liikkeelle hitaasti mutta ajan myötä vievät sinut juuri sinne, minne haluat mennä, siitäkin huolimatta, ettet vielä kyytiin hypätessäsi tiennyt, minne oikeastaan halusit mennä. Ajoittain, kun asemalla on hiljaista ja harvat junat ovat lähdössä, on kohtuullisen helppoa hypätä sen junan kyytiin, joka vie sinut johonkin kiinnostavaan paikkaan, ja toisaalta välttää niitä, jotka vievät sinut epämiellyttäviin paikkoihin. Mutta mitä vilkkaammaksi asema muuttuu, sitä vaikeampaa sieltä on löytää oikeaa junaa. Saatat jopa löytää itsesi hyppimästä junasta toiseen, tuntien olosi äärimmäisen aktiiviseksi ja kiireiseksi ilman, että kuljet todellisuudessa yhtään mihinkään. Kuvittele, että olisi olemassa vedenkestävä tapa, jonka avulla voisit välittömästi tietää kuljettaisiko jokin tietty ajatusjuna sinut johonkin miellyttävään paikkaan vai ei. Silloin sinun ei tarvitsisi matkustaa junan kyydissä sen määränpäähän saakka tietääksesi mihin se on matkalla; voisit yksinkertaisesti hypätä pois kyydistä seuraavalla asemalla ja odottaa uuden junan saapumista. Tämä on pelon rooli ihmisjärjestelmässä: Aina kun tunnet pelkoa (tai epätoivoa, tai toivottomuutta, tai oikeutettua vihaa tai mitä tahansa samansuuntaista voimakasta tunnetta) on se vain järjestelmäsi tapa viestittää sinulle, mihin suuntaan juuri se ajatusjuna, jonka kyydissä nyt olet, on matkalla. Pelon tunne on järjestelmän tapa kehottaa sinua olemaan aloillasi ja hyppäämään pois tämän junan kyydistä odottamaan seuraavan ajatusjunan saapumista. Tunne ei kerro sinulle mitään ulkomaailman asioista tai edes sinun kyvyistäsi – se kertoo yksinkertaisesti vain siitä, että mitään hyvää ei ole odotettavissa juuri tämän ajatusjunan määränpäässä. Pelon tunne on vähän kuin kipurefleksi – tunnet hieman kipua kun laitat kätesi vahingossa liian lähelle tulta. Kivun tarkoituksena on estää sinua tuntemasta paljon enemmän kipua (tai jopa tekemästä itsellesi vahinkoa), joka seuraa jos jatkat käden siirtämistä kohti liekkiä. Pelko tuntuu epämiellyttävältä koska sen tehtävänä on varoittaa sinua vielä suuremmasta epämiellyttävästä tunteesta (ja riskistä että teet itsellesi harmia) jos jatkat ajattelemista samalla tavalla kuin ajattelet juuri nyt. Michael Neill P.s Michael on tulossa syyskuussa ensimmäistä kertaa Suomeen puhumaan järjestämässäni UNLIMITED 2016 seminaarissa. Lisätietoja tapahtumasta, muista puhujista ja lippuvaihtoehdoista löytyy tämän linkin kautta: www.unlimited-conference.com |
KirjoittajaJaan tässä blogissa uusimpia oivalluksiani, kokemuksiani ja hyödylliseksi katsoamiani vinkkejä elämänlaadun kohentamiseen. Arkisto
June 2019
Tilaa uutiskirje!
Kategoriat |
RSS Feed