 Työskentelen paljon erilaisissa julkisista suoritustilanteista itsensä säännöllisesti löytävien ihmisten, kuten urheilijoiden, esiintyjien, puhujien ja stand-up koomikoiden kanssa. He tietävät hyvin, miten erilainen suoritustilanne on silloin kun oma olotila on itsevarma ja rento, sen sijaan, että se olisi jännittynyt, epävarma ja jäykkä. On vaikea uskoa, että kukaan valitsisi jälkimmäistä olotilaa, mikäli meillä olisi mahdollisuus valita, mistä tunnetilasta ja energiasta tulemme urheilukentälle, näyttämölle tai esiintymislavalle.
Hyvin harva kuitenkin tuntuu ymmärtävän, miten tuohon itsevarmuuden ja rentouden olotilaan pääsee. Usein ratkaisuksi tarjotaan jonkinlaista metodia tai työkalua, jonka kautta kyseinen tila voidaan saavuttaa. Esimerkkeinä tällaisista metodeista ovat onnistuneen suorituksen visualisoinnit, erilaiset hengitys- ja rentoutumisharjoitukset, mantrat, positiiviset affirmaatiot, fyysiset liikkeet tai niin kutsutut ”rohkaisevat”. Yhteistä näille kaikille on se, että ne näkevät kyseisen olotilan olevan tunnetila, joka syntyy ajattelun muutokseen tähtäävän toiminnan tuloksena. Pyrimme siis joko suoraan tai epäsuorasti vaikuttamaan ajatteluumme ja sen kautta tunnetilaamme. Merkittävin ongelma metodiperäiseen mielenhallintaan on kuitenkin se, etteivät ne toimi sataprosenttisen varmasti. Jos jokin metodi ei näytä kirkastavan omaa mieltä epävarmoista ajatuksista, saatamme turhautua ja sen myötä heikentää olotilaamme entisestään. Toisaalta pyrkimys muuttaa omaa mielen- ja tunnetilaa vaatii meiltä usein paljon energiaa. Yritämme ikään kuin pyristellä vastavirtaa pois virtaavasta joesta, mikä väsyttää sekä kehoa että mieltä. Huomion arvoista on se, että aina kun yritämme muuttaa olotilaamme, tietoinen huomiomme on tällöin sisäänpäin. Toisin sanoen, monitoroimme jatkuvasti sitä, miltä meistä tuntuu juuri nyt. Samalla huomiomme on väistämättä pois siitä, mitä ulkopuolellamme tapahtuu. Tätä voi avata vertauskuvallisesti älypuhelinten kahden kameran kautta. Suurimmalla osalla meistä on taskussaan nykyaikainen älypuhelin, jossa on kaksi kameraa: etu- ja takakamera. Käytän näistä kahdesta kamerasta nimityksiä ”selfie-kamera” ja ”maisemakamera”, koska ne kuvaavat mielestäni osuvalla tavalla niiden pääasiallisinta käyttötarkoitusta. Puhelimet ovat rakennettu toimimaan niin, että käyttäjällä voi olla vain toinen kamera päällä kerrallaan. Tietääkseni missään mallissa ei ole, ainakaan vielä, mahdollista yhdistää samaan kuvaan molempien kameroiden lähettämää dataa. Hieman vastaavalla tavalla, meillä on olemassa kaksi eri kameraa, jotka suuntautuvat eri suuntiin. Huomiomme ja keskittymisemme voi olla joko ”selfie-kamerassa” eli itsessämme. Sillä ei oikeastaan ole väliä, mitä ajattelemme. Voimme miettiä sitä, miltä meistä tuntuu, miltä me näytämme, miltä me kuulostamme, mitä me juuri sanoimme, mitä muut ajattelevat siitä, mitä sanoin tai tein, mitä tapahtuu, jos mokaamme jne. Yhteistä näille ajatuksille on se, että ne keskittyvät itseen kaiken keskipisteenä. Koemme kuitenkin kaikki hetkiä päivittäin, jolloin suljemme selfie-kameramme ja tarkastelemme maailmaa maisemakameran kautta. Tällöin huomiomme ja fokuksemme on täysin siinä, mitä tapahtuu tässä ja nyt. Tällöin me unohdamme itsemme. Eli itsensä unohtaminen on sitä, että sulkee oman selfie-kameransa hetkeksi ja jättää hetkeksi itse-lähtöiset ajatukset rauhaan. Epävarmuuden, jännityksen tai pelon tunteen voi nähdä merkkinä siitä, että katselemme maailmaa ja lähestymme suoritustilannetta selfie-kamera päällä, sillä ne ovat osa kokemustamme vain silloin, kun tietoinen huomiomme on siinä, miltä meistä tuntuu. Tässä mielessä nämä tunteet voi nähdä ikään kuin hälytyksinä, joiden tarkoituksena on havahduttaa meidät siihen, että huomiomme on sisäänpäin. Koska kyseessä on hälytys, ratkaisu siihen ei ole muuttaa sitä miellyttävämmäksi aivan samoin, kun ratkaisu huutavaan palohälyttimeen ei ole sen äänen muuttaminen mieluisammaksi. Kun suljemme selfie-kameramme, ajatuksemme suuntautuvat tähän hetkeen. Saamme siis erilaisia edessämme olevaan tilanteeseen räätälöityä ideoita ja oivalluksia. Yhteistä näille ajatuksille on se, että ne eivät liity itseemme, vaan siihen, mitä olemme tekemässä. Toki ne voivat olla minä-muodossa, kuten ”voisin tehdä näin ja näin” tai ”ensi kerralla voisin yrittää tätä”, mutta ne ovat luonteeltaan neutraaleja huomioita, eivät epävarmoja. Kunka kauan sitten selfie-kameran vaihtamiseen maisemakameraan kestää? Kenties sekunnin sadasosan? Täsmälleen yhtä kauan kestää oman tietoisen huomiomme vaihtaminen sisältä ulos. Tämä on itsessään todella huojennuttava oivallus, koska se merkitsee sitä, ettei meidän tarvitse tehdä asioita päästäksemme tuohon olotilaan. Riittää, että oikealla hetkellä osaamme vaihtaa sisäisen kameramme kuvakulmaa 180-astetta.  (Tämän tekstin alkuperäinen versio on ilmestynyt Kollega.fi -verkkolehdessä 10.1.2019)
Itsetunto ja itseluottamus ovat samaan aikaan sekä tärkeitä tasapainoisen tunne-elämän ja työssä menestymisen tunnusmerkkejä että valitettavan harhaanjohtavia käsitteitä. Niiden roolia ihmisen hyvinvoinnin- ja suorituskyvyn takana on vaikea kiistää. Huonon itsetunnon ja itseluottamuksen kanssa kamppailevat ihmiset kun harvemmin kiipeävät työelämän tikkaita apinaloikkia ylöspäin tai tuntevat oloaan henkisesti hyvävoiviksi. Molemmat käsitteet ovat kuitenkin mielestäni harhaanjohtavia, koska niiden keskiössä on sisäänrakennettuna käsite ”itse”, joka luo enemmän ongelmia kuin ratkaisee. Näyttää siltä, että itseensä luottaminen on vaikeaa, koska se sisäinen ääni, joka meidän pitäisi saada luottamaan itsemme, on luonteeltaan epäileväinen ja kriittinen. Uskaltaisinkin väittää, että nimenomaan itsensä unohtaminen on avain parempaan itsetuntoon ja itseluottamukseen sekä niiden johdannaisina henkisesti kevyempään elämään. Itseensä luottava ei keskity itseensä Yleisesti ajatellaan, että hyvä itsetunto on sitä, että ihminen ajattelee positiivisia ajatuksia itsestään. Olen kuitenkin huomannut, että usein ne ihmiset, joiden itsetunto on vahva, eivät ajattele mitään yltiöpositiivisia ajatuksia itsestään. Päinvastoin, he tuntuvat ajattelevan itseään keskivertoa vähemmän. Siksi ehdotankin, ettei hyvä itsetunto ole sitä, että ajattelee itsestään enemmän vaan sitä, että ajattelee itseään vähemmän. Käänteisesti sanottuna niillä, joilla on haasteita itsetuntonsa kanssa, on lähes pakonomainen tarve ajatella itseään. Itseluottamus taas nähdään uskona ja luottamuksena omiin kykyihin ja taitoihin. Kuitenkin, aivan kuten itsetunnon kohdalla, omien kykyjen ja taitojen tarkastelu ja vertailu eri tilanteissa on jatkuvaa keskittymistä itseensä. Todellinen, aito ja luontainen itseluottamus taas on sitä, ettei ajattele itseään lainkaan. Joten niinä hetkinä, kun unohdamme ajatella itseämme, hehkumme ulospäin itsevarmuutta ja itseluottamusta. ”Itsettömyys” takaa paremman suorituksen Näyttää ilmeiseltä, että suoriudumme paremmin mistä tahansa käsillä olevasta tehtävästä, kun syvennymme siihen täysin koko huomiollamme. Olemme siis täysin läsnä ja ajattelumme on suuntautunut siihen, mitä tapahtuu tässä ja nyt. Tällöin emme voi ajatella samaan aikaan itseämme. Tämänkaltainen ”itsettömyys” on sama asia kuin täydellinen keskittyminen edessä olevaan tehtävään, asiaan tai henkilöön. Koska täysi keskittyminen on itsensä ajattelemisen vastakohta, sillä ei ole merkitystä, mitä ajattelemme itsestämme. Vaikka ajattelisimme itsetuntoa kaikkein eniten kohottavia ajatuksia, on huomiomme kuitenkin ajatuksissamme, eikä siinä, mitä tapahtuu tässä ja nyt. Siksi onkin mielestäni rajoittavaa nähdä hyvä itsetunto kykynä ajatella itsestään positiivisia asioita. Tällainen itsensä tsemppaaminen voi kyllä luoda hetkellisen hyvänolon tunteen, mutta kukaan ei jaksa tehdä sitä vuorokaudet läpeensä. Lisäksi jos olemme aina keskittyneitä omiin ajatuksiimme, olemme myös poissa, tai vähintään jäljessä, elämän live-lähetyksestä. Ongelmia omakohtaisesta kokemisesta Väitän, että valtaosa niistä ongelmista, joita koemme elämässämme, voidaan nähdä seurauksena siitä, että ”filtteröimme” kaiken kokemamme ”itsen” kautta. Toisin sanoen koemme, että kaikki tapahtuu meille. Kun taas unohdamme ajatella itseämme, kaikki tuntuu sujuvan mallikkaasti. Se ei tarkoita sitä, etteikö meillä olisi paljon tehtävää tai etteivätkö vaikka työtehtävämme olisi vaativia. Mitä vähemmän kuitenkin pidämme suurta työmäärää epäreiluna tai epäoikeudenmukaisena – mikä on pohjimmiltaan itse-keskeistä ajattelua, koska minä-itse koetaan epäoikeudenmukaisuuden uhrina – sitä helpompi meidän on toimia. Toinen huomionarvoinen seikka liittyy siihen, miten reagoimme vastoinkäymisiin, epäonnistumisiin, muiden ihmisten kommentteihin, kriittiseen palautteeseen tai muihin työelämässä vastaan tuleviin tilanteisiin. Mitä enemmän tuomme itseämme mukaan näytelmään – jota suurin osa nykypäivän työympäristöistä muistuttaa kaikkine draamoineen – sitä herkemmin oma itsetuntomme, itseluottamuksemme ja ylipäätään päivittäinen fiiliksemme heittelehtii päivän tapahtumien mukaan. Toisin sanottuna, mitä enemmän panostamme itseämme ja identiteettiämme työhön, sitä enemmän kontaktilajilta työelämä meistä tuntuu. On hyvä huomata, ettei sen vastakohta, alhainen panostaminen, ole merkki välinpitämättömyydestä. Voimme silti osallistua täysillä työelämään ja antaa parhaan toiminnallisen panoksemme. Henkisesti työnteko on kuitenkin helpompaa, kun ymmärrämme, ettei tällä ole mitään tekemistä ydinminämme kanssa, eli sen kuka todella olemme. Työpaikallamme voimme tietenkin heittäytyä täysillä esittämään rooliamme asiakaspalvelijana, konsulttina, tuotekehittäjänä tai IT-asiantuntijana, mutta kun päivä on ohi ja naamion voi kuvainnollisesti riisua, päivän tapahtumat eivät jää loputtomasti pyörimään mieleemme, vaan voimme keskittyä täysillä livelähetykseen.  Jokin aika sitten valmensin erästä henkilöä, joka mainitsi sekä työ- että sosiaalisen elämänsä suurimmaksi haasteeksi oman ujoutensa. Kyseinen henkilö koki, että sosiaaliset kohtaamiset olivat hänelle haastavia, eikä hän sanojensa mukaan juuri koskaan tuntenut oloaan rennoksi ja itsevarmaksi muiden ihmisten seurassa. Hän olikin hakeutunut valmennukseeni, koska halusi saada vinkkejä ja neuvoja siihen, miten voisi päästä yli ujoudestaan ja sosiaalisesta epävarmuudestaan. Vastaukseni yllätti hänet. Kerroin nimittäin, etten aio antaa hänelle minkäänlaisia neuvoja, metodeja tai harjoitteita ujoudesta eroon pääsemiseksi. Päinvastoin, aion rohkaista häntä olemaan tekemättä asialle mitään. Sillä tiesin, ettei edessäni istuneen henkilön ongelma oikeasti ollut ujous ja epävarmuus, vaan erheellinen käsitys siitä, kuka hän todella on ja mistä hänen kokemuksensa tulee. ”Minä” on ajatus Seuraavina viikkoina valmennuksiemme aikana syvennyimmekin tutkimaan näitä kahta kysymystä. Kerroin hänelle ajatuksen, tietoisuuden ja mielen prinsiipeistä ja siitä, miten nämä kolme tekijää ovat vastuussa kaikesta siitä, mitä koemme. Kerroin hänelle, että me ihmiset elämme ajattelun jatkuvassa virrassa ja jokainen yksittäinen ajatus muuttuu todentuntuiseksi kokemukseksi sillä hetkellä, kun se ilmestyy tietoisuuteemme. Tutkin hänen kanssaan myös sitä, miten meillä ihmisillä on tapana ”adoptoida” tiettyjä ajatuksia itseemme liittyen ja rakentaa niistä itsellemme minä-kuva ja identiteetti, eli eräänlainen suodatin, jonka kautta vertailemme ja arvioimme kokemuksiamme. Jossain vaiheessa elämäänsä kyseinen asiakkaani oli adoptoinut ajatuksen ”minä olen ujo” ja liittänyt sen kuvitteelliseen minä-kuvaansa. Itse asiassa koko minä-kuva rakentuu pohjimmiltaan irrallisista ajatuksista, jotka kuvaavat tätä ”minäksi” kutsumaamme ajatusluomusta. Tässä mielessä minä-kuvamme on vähän kuin yksittäisistä legopalikoista rakennettu lego-ukko. Voimme ajatella minä-kuvaa myös jonkinlaisena saviveistoksena. Asiakkaani oli rakentanut savesta (ajattelun energiasta) tietynnäköisen ukkelin yksittäisistä savipalleroista (ajatuksista). Jossain vaiheessa kuitenkin hän unohti rakentaneensa tämän saviukkelin ja alkoi uskoa sen olevan hänen todellinen minänsä. Näin hänelle kehittyi pohjimmiltaan perusteeton ujouden identiteetti. Tämän jälkeen hän alkoi suodattaa kokemuksia tämän kuvitteellisen ujon saviukkelin kautta. Jos hänelle tarjottiin mahdollisuutta esiintyä julkisesti, hän kieltäytyi mahdollisuudesta vedoten siihen, että saviukkeli on liian ujo moiseen. Jos taas hänen mieleensä tuli mieleen jokin hyvä idea esimerkiksi työpaikan palaverissa, jätti hän sanomatta sen ääneen, koska ideoiden ääneen sanominen ei ole sellaista toimintaa, joka sopii ujon saviukkelin käytökseen. Miksi itsensä kehittäminen johtaa harhaan? Vaihdetaan asiakkaasta yleisesti meihin ihmisiin. Jokaisella meistä on oma saviluomuksemme. Se, ettemme näe saviukkelimme, eli minäksi kutsumamme olennon kuvitteellista olemusta, johtaa usein monenlaisiin toimiin. Voimme esimerkiksi yrittää alkaa kehittää tätä minäksi tai itseksi kutsumaamme olentoa. Jos koemme sen olevan ujo, alamme etsiä tapoja ja metodeja, joilla saisimme muutettua sitä sosiaalisemmaksi, avoimemmaksi ja itsevarmemmaksi. Ja joskus tämä itsensä kehittäminen voi näyttää tuovan tuloksia. Saatamme huomata käytöksemme muuttuneen ja epävarmuuden tunteen vähentyneen tietyissä tilanteissa. Mitä emme kuitenkaan usein näe on se, että kyse on vain siitä, ettemme noissa tilanteissa suodata kokemustamme tämän kuvitteellisen ”minän” kautta enää yhtä paljon kuin ennen. Toisella tapaa sanottuna, meillä on vähemmän ajattelua itsemme liittyen, ja siten vähemmän tunnetta. Ja aina, kun ajattelua ja tunnetta poistuu, esille tulee se, mitä on aina olemassa, eli se, mitä me kaikki pohjimmiltamme olemme. Tätä todellista olemusta ei voi tavoittaa sanoilla, sillä sanat ovat aina ajatuksia. Mutta kokemuksen tasolla se tuntuu sinä läsnäolona, luontaisena itsevarmuutena, avoimuutena, yhteenkuuluvuuden tunteena ja hyvänäolona, jota koemme niinä hetkinä, kun unohdamme ajatella itseämme ja koemme elämää suoraan ilman kokemuksesta irrallista minää. Koska minä-kuva rakentuu yksittäisistä ajatuksista, jotka olemme adoptoineet ja siten ”ajatelleet todeksi”, se, mitä koemme olevamme, on pohjimmiltaan vain satunnaisia ajatuksia. Jos emme olisi adoptoineet ajatuksia, kuten ”olen ujo” tai ”olen epävarma ihmisten seurassa”, meillä olisi täysin eri kokemus niinä hetkinä, kun vietämme aikaa muiden ihmisten seurassa. Tämä tarkoittaa sitä, ettei meillä välttämättä tarvitse olla näitä positiiviseksi miellyttäjä ajatuksia tai meidän ei tarvitse omata positiivista minä-kuvaa. Riittää, että ymmärrämme ja näemme, että ajattelu luo kokemuksen itsestämme ja niistä olosuhteista, joissa olemme. Siksi ei ole mitään tehtävää, vain nähtävää ja ymmärrettävää. P.S Jos haluat oppia lisää siitä, miten ajatus, tietoisuus ja mieli luovat kokemuksemme elämästä, tähän tarjoutuu oiva mahdollisuus maaliskuussa, kun järjestän päivän mittaisen ”Johdatus kolmeen prinsiippiin” -kurssipäivän Helsingissä. Voit lukea lisää tuosta päivästä napauttamalla tästä.  Edellisessä kirjoituksessani kerroin lukemastani John E. Sarnon kirjasta ”Healing Back Pain – The Mind-Body Connection”. Kyseisessä opuksessa tämä amerikkalainen lääkäri esittelee kehittämänsä Tension Myositis Syndrome -diagnoosin, jonka hän uskoo olevan vastuussa useimmista kroonisista kiputiloista (kuten selkä- ja niskakivut) sekä lukuisista muista nykyajalle tyypillisistä sairauksista (heinänuha, allergiat, migreeni, vatsahaava jne.). Lyhyesti kuvailtuna Sarno väittää, että ihmismieli (huom. Sarno ajattelee aivojen olevan mielen lähde, mikä eroaa omasta ymmärryksestäni, jossa aivot nähdään universaalin mielen välineenä) on luonut kivun häiriötekijäksi, jolla se saa ihmisen tietoisen huomion pois epämiellyttävistä emotionaalista kokemuksista. Toisin sanoen, fyysinen kipu auttaa suojelemaan emotionaaliselta kivulta (kuten ahdistukselta tai vihalta), koska nämä tunnekokemukset pysyvät ”alitajunnassa” tietoisen kokemuksen ulkopuolella. Tässä tekstissä haluan yhdistää Sarnon oivallukset omaan ymmärrykseeni ajatusten ja tunteiden välisestä yhteydestä perustuen kaikkeen siihen, mitä olen oppinut sen jälkeen, kun törmäsin kolmen prinsiipin ymmärrykseen mielen toiminnasta ja kokemuksen synnystä. Tunteiden tukahduttaminen opitaan lapsena Kun olimme lapsia, ilmaisimme tunteitamme avoimesti ja välittömästi. Annoimme siis kaikkien tunne-energioiden virrata lävitsemme vapaasti. Tämä koski myös sellaisia voimakkaita tunnesysäyksiä, kuten suuttumusta. Kuitenkin, usein meistä rangaistaan siitä, että näytimme avoimesti tunteitamme. Meitä esimerkiksi arvosteltiin, toruttiin ja moitittiin ja meille annettiin ymmärtää, että olemme tehneet jotain väärin. Esimerkkinä tästä on sellaiset lauseet, kuten ”nyt sinä pahoitit äidin mielen”, ”nyt lopetat sen itkemisen” tai ”noin ei käyttäydytä julkisella paikalla.” Ääritapauksessa meitä rangaistiin fyysisesti tunteiden ilmaisemisesta. Tämän tyyliset palautteen tunteiden ilmaisun jälkeen synnyttivät mieleemme ajatuksen siitä, että on olemassa tiettyjä ”vääriä” tunteita, joita ei saa ilmaista, sillä muuten ne johtavat kielteiseen palautteeseen ja reaktioon muilta ihmisiltä. Koska itsesuojelu on yksi perusvaistoistamme, aivomme yrittivät löytää tapoja, joilla voisimme välttyä joko henkiseltä tai fyysiseltä rangaistukselta ja sen tuomalta kivulta. Jossain vaiheessa aivot järkeilivät, että tämä on helpointa pitämällä ahdistuksen ja vihan kaltaiset voimakkaat tunnekokemukset piilossa alitajunnassa, eli tietoisen huomiomme ulkopuolella. Tätä ilmiötä kutsutaan nimellä tunteiden tukahduttaminen. Sarno on sitä mieltä, että fyysinen kipu aivojen luoma keino viedä tietoinen huomiomme pois emotionaaliselta tasolta. Hän kutsuukin tätä eräänlaiseksi suojelumekanismiksi. Itse kuitenkin olen skeptinen sen suhteen, että aivot yrittäisivät tällä tavalla huijata meitä. Olenkin enemmän sen kannalla, että fyysisen kivun tuottaminen on aivojen tapa yrittää herättää huomiomme tutkimaan, miltä meistä tuntuu juuri nyt ja sen myötä päästämään alitajunnassa piilossa olevat tunne-energiat pintaan, jotta tuo energia pääsee virtaamaan pois sisältämme, jossa se on ollut veden tavoin padottuna. Tunteiden tukahduttamista voikin verrata siihen, että luomme patoja virtaavaan jokeen hidastamaan veden virtausta. Jos vesi pääsee vapaasti virtaamaan yläjuoksulta padolle, alkaa sitä kertyä koko ajan enemmän ja enemmän padon eteen. Tämä nostattaa patoon kohdistuvaa painetta ja jos vettä ei jossain vaiheessa päästetä virtaamaan eteenpäin, se vyöryy padon yli, sillä veden ”perusvaisto” on liikkua ja se pyrkiikin aina löytämään väylän toteuttaa tätä ominaisuuttaan. Samoin voimme ajatella, että tunne-energian (voimme kutsua sitä myös ”mentaalienergia”, ”ajatuksen energia”, ”mielen energia”) perusvaisto on virtaus. Me ihmiset seisomme tässä jatkuvassa virtauksessa. Kun olimme lapsia, pääsi tämä energia virtaamaan vapaasti lävitsemme. Jossain vaiheessa muutimme itsemme kuitenkin padoiksi, joilla aloimme estää ja tukahduttaa tunne-energian vapaata virtausta. Koska tunne-energian luonne on veden tavoin virrata, ennemmin tai myöhemmin se löytää väylän toteuttaa itseään. Ajatus luo tunteen Toinen seikka, jossa Sarno mielestäni tekee kirjassaan väärän analyysin koskee sitä, mikä on näiden tunnekokemusten alkuperä. Sarno kehottaa ihmisiä tutkimaan, mitä sellaisia asioita heidän elämässään tällä hetkellä on, jotka voisivat olla syypää heidän kokemaan ahdistukseen tai vihaan. Tämä heijastaa sitä vallalla olevaa paradigmaa, jonka mukaan ulkoiset olosuhteet ja tekijät (työ, muut ihmiset, yllättävät muutokset, tulevat tai menneet tapahtumat) ovat vastuussa siitä, miltä meistä tuntuu. Toisin sanoen, uskomme, että ihmisen tunteet ovat reaktio ulkoisten olosuhteiden vaihtelulle. Kolmen prinsiipin ymmärrys tarjoaa vaihtoehtoisen paradigman, jonka kautta ihminen voi ymmärtää, että hänen kokemansa tunteet ja niiden vaihtelu ovat yhteydessä ihmisen oman ajattelun virtaukseen. Toisin sanoen, tunteet ja ajatukset ovat yhtä ja samaa virtaavaa energiaa; ei voi olla tunnetta, ilman sitä vastaavaa ajatusta ja, toisaalta, ei voi olla ajatusta ilman sitä vastaavaa tunnetta. Tästä paradigmasta käsin kokemuksemme elämästä on aina kokemus omasta ajattelustamme, jonka tietoisuus tuo eloon aistiemme kautta. Niin kauan kuin jokin ajatus tai ajatusrypäs on tietoisuudessamme, meillä on aistillinen tunnekokemus siitä. Olemme siis keskellä jatkuvaa ajatusten virtaa ja kukin ajatus muuttaa tullessaan kokemustamme riippumatta siitä, mitä ”ulkopuolellamme” tapahtuu (kirjoitin ”ulkopuolen” lainausmerkkeihin, koska tästä paradigmasta käsin ei ole olemassa ulko- ja sisäpuolta, on vain yksi kokemus, johon sisältyy tuntemus siitä, että on olemassa ulkoisesta kokemuksesta irrallinen sisäinen kokija/subjekti). Siksi, sen sijaan, että yrittäisimme miettiä, millaisia asioita elämässämme juuri nyt on aiheuttamassa stressiä ja murhetta, suuntaisimme huomiomme kohti ajattelumme ja kysyisimme itseltämme, mitä ajatuksia emme päästä juuri nyt virtaamaan pintaan, eli tietoiseen huomiooni. Usein tässä kohtaa saatamme huomata, että on tiettyjä ajatuksia, jotka usein kyllä liittyvät ajankohtaisiin elämäntilanteisiin (mutta eivät aina), joita emme ”halua ajatella”, eli pyrimme parhaamme pitämään huomiomme poissa näistä ajatuksistamme. Kun pakoilun sijaan kohtaamme ajatuksemme, näyttävät ja tuntuvat ne kuinka pelottavilta tai ahdistavilta tahansa, saatamme huomata, että ne menevät kyllä pois itsestään, kunhan annamme niiden virrata vapaasti. Toki tässä on vaarana se, että otamme ne liian todesta ja jäämme pyörittämään niitä uudelleen ja uudelleen tietoisuuteemme. Siksi onkin tärkeää pitää mielessä, että kyseessä on vain kasa ajatuksia, joilla ei ole suoraa suhdetta todellisuuteen. Ne ovatkin hieman kuin savuverhoja, jotka ilmaantuvat tyhjästi ja häviävät samaan tyhjyyteen ilman, että meidän pitää tehdä niille yhtään mitään.  Jonkin aika sitten minulle suositeltiin kirjaa nimeltä ”Healing Back Pain – The Mind-Body Connection”, jonka on kirjoittanut John E. Sarno. Sarno oli nyt jo edesmennyt amerikkalainen lääkäri, joka pitkään auttoi potilaitaan pääsemään eroon kroonisista niska- hartia-, selkä ja muista lihaskivuista ilman leikkausta, lääkkeitä tai minkään muunlaisia manuaalisia hoitomuotoja.
Sarnon salaisuus oli se, että hän oivalsi suurimman osan kroonisista lihaskivuista olevan psykosomaattisia, eli kansankielisemmin tunneperäisiä. Hän kutsui diagnoosiaan nimellä Tension Myositis Syndrome(TMS). Sarnon mukaan TMS:n toimintalogiikka on seuraavanlainen: Me ihmiset opimme aikuisiksi kasvaessamme tukahduttamaan voimakkaita tunteita, kuten ahdistusta, kiukkua ja vihaa. Suurin osa meistä oppii tukahduttamaan nämä tunteet, sen sijaan, että ilmaisisimme niitä avoimesti, koska pieninä lapsina meitä rangaistaan niiden julkinäyttämisestä. Yksinkertaisesti se, että meitä pieninä toruttiin ja moitittiin, kun ilmaisimme sisäistä pahaa oloa, on johtanut siihen, että teemme aikuisina kaikkemme välttääksemme näitä tunnekokemuksia silloin, kun ne spontaanisti sisältämme nousevat. Sarno oivalsi, että aivomme ovat kehittäneet tavan, jolla se saa tietoisen huomiomme pois emotionaalisesta kivusta (kuten voimakkaasta ahdistuksesta tai vihasta) luomalla kehoomme fyysisen kiputilan. Aivot tekevät tämän vähentämällä veren virtausta tiettyihin lihaksiin, jolloin niihin syntyy hetkellinen happivaje. Tämä happivaje saa lihaksen jännitystilaan, mikä luo kivuntunteen. Kipu on tässä tapauksessa aivojen tapa pitää emotionaaliset tunnekokemukset ”alitajunnassa”, jolloin meidän ei tarvitse kokea niitä ”tietoisesti”. Se on siis eräänlainen suojelumekanismi. Sarno huomasi, että pelkkä TMS:n logiikan opettaminen johtaa kiputilojen katoamiseen, kun fyysisen kivun, aivojen suojelumekanismin ja emotionaalisen tunteiden tukahduttamisen yhteys ymmärretään. Hän teorioi, että aivot lopettavat luomasta fyysistä lihaskipua, kun ihminen ymmärtää sen olevan vain aivojen luoma tapa viedä ihmisen tietoinen huomio pois emotionaalisesta kivusta. Oireryhmän logiikan oivaltaminen on siis tässä tapauksessa ovi TMS vapaaseen ja kivuttomaan elämään. Parantumiseen ei siis vaadita sitä, että pitäisi työstää tai kohdata omat tukahdetut tunteensa. Kirjassaan Sarno esittelee monia todellisia potilaskertomuksia, joissa pitkään erilaisista selkäkivuista kärsineet ihmiset ovat päässet täysin eroon kivusta oppimalla TMS:stä ja hyväksymällä sen oireidensa diagooniksi rakenteellisten syiden sijaan. Sarno painottaa toki sitä, että ensin pitää poissulkea mahdolliset vaurioperäiset syyt kivun takana, sillä kivun pääasiallinen tehtävä on kertoa fyysisestä vauriosta jossakin kehon osa-alueella. On tärkeää huomioida, ettei Sarnon kehittämää TMS-diagnoosia ole kliinisesti todistettu ja siten siihen pitää suhtautua teoriana. Itse kuitenkin koin, että TMS:n logiikka ”käy järkeen” ja toisaalta se vetää maton siltä yleisesti hyväksytyltä uskomukselta, jonka mukaan ihmisen selkä on jotenkin erityisen hauras erilaisille haavereille (esim. painavia tavaroita nostaessa) ja että niska- sekä hartiakivut ovat lähes väistämättömiä oireita nykyajan päätetyömaailmassa. Täältä lähtee siis vahva suositus tälle kirjalle, jonka voi tilata itselleen vaikka täältä: Adlibris: John E. Sarno (2018). "Healing Back Pain - The Mind-Body Connection" |
KirjoittajaJaan tässä blogissa uusimpia oivalluksiani, kokemuksiani ja hyödylliseksi katsoamiani vinkkejä elämänlaadun kohentamiseen. Arkisto
June 2019
Tilaa uutiskirje!
Kategoriat |
RSS Feed